Sairaan kaunis maailma

Kuvotus..

2009-02-01T23:05:01+02:00

Hyihyihyi kuvotan itseäni. Painoa on ihan takuulla jo jotain 57 tai ylikin ja mine löllynlotisenläskiinnyn entisestään joka saamarin sekunti. Kuvotan, ällötän, oksetan itseäni enkä kuitenkaan tee asialle mitään.. 45 kg olisi unelma. Olin jo aika lähellä kunnes - yllätyyys- aloin syömään. Ajattelin ettei sillä ole väliä. Ei sillä olekaan, voin yhtä hyvin kuolla läskinä. Mahani oikeasti näyttää siltä kuin olisin raskaana ja hyi helvetti. En ole ikinä pitänyt mahaani pahimpana ongelmakohtana ruhossani, mutta nyt.. Spontaani yökkäysrefleksi sitä katsoessa. En kestä tuntea, ettei mitkään vaatteet enää mene ylle, että peilikuva leviää ja leviää enkä tunne itseäni yhtään kotoisaksi tässä painossa.. Pakko olisi ainakin päästä siihen 50 kg että voisin sietää itseäni edes jotenkin. Nyt en vain kestä, haluaisin leikata läskit irti raastaa juustohöylällä viilalla millä tahansa!

En vain kestä itseäni, ainakaan tällaisena.

Hymy

2009-02-01T22:16:01+02:00

Hymy on hyvin monimerkityksinen kasvojen ilme. Mielihyvän lisäksi se ilmaisee lukuisia muitakin tunnetiloja. Ylähuulen kohottajalihas nostaa ylähuulta samalla kun iso ja pieni poskipäälihas sekä hymylihas vetävät suupieliä ja huulten reunoja sivulle ja ylöspäin. Hymyilemme kun olemme esimerkiksi tyytyväisiä, mutta voimme käyttää sitä myös ivallisena hymynä, sekä myös joskus hymyilemme vaivaantuneena.

Hymy on usein iloisuuden merkki. Kun joku tekee hyvän teon, niin sen vastaanottaja hymyilee, kun joku kertoo vitsin, kuuntelijat hymyilevät. Jos henkilö on ihmiselle tärkeä, ihminen saattaa punastua samalla, kun hymyilee.

-Wikipedia-

Sinänsä kovin yksinkertainen asia. Suurin osa ihmisistä hymyilee ollessaan iloisia/tyytyväisiä/[lisää tähän joku positiivinen tunne]. Mutta siitä sitten harvemmin puhutaankaan että hymyllä myös kätkee asioita pirun hyvin. Samaan aikaan et ole kohtelias, jollet hymyile kätellessä tai tavatessasi tutun ihmisen. Hymy on velvoite, ja varmaan 50% hymyistä on turhia.
Milloin mine hymyilen? Peittääkseni jotain, tai silloin kun kuuluu. Silloin kun olen oppinut hymyilemään vain silloin, kun oikeasti hymyilyttää, voin sanoa olevani vahva ihminen. Miua ei nytkään kiinnosta mitä ihmiset miusta ajattelevat, mutta tekohymyllä kun pääsee aina paljon helpommalla, ja jättää ihmiselle positiivisen vaikutelman - vaikka sisältä olisikin ihan rikki.

opetettiin heidät kipua tuntemaan
ja hymyllä kestämään. - Q

Elämänilo?

2009-01-31T20:42:01+02:00

Eilinen kirjoitus oli tosi lupaava, jee. Mutta eilen olin myös tukehtua ahdistukseeni, ja vedin sitten lupaavat serot nukkuakseni tämän päivän yli. Kroppani kuitenkin alkaa tottua kyseiseen lääkkeeseen, enkä nukkunut kuin noin 18 tuntia. Ennen samalla määrällä on nukuttu kaksi vuorokautta.

Nyt sitten kadun etten saanut raahatuksi persettäni paproon, mutta tiesinhän sen toki jo ennakolta. Nyt naarmuttaminen voisi olla hyvä idea, ja sitten pari vähän tujumpaa nappia naamaan. En vain kestä tätä maailmaa enää. Jos vaikka vetäisin kaikki lääkkeeni kerralla? Miltä kuulostaisi?
Eihän siitä seuraisi kuin amblarikyyti ja vatsahuuhtelu korkeintaan, mutta saattaisi helpottaa oloa. Mutta se olisi kyllä sitten suora keino hankkiutua osastolle - minne en missään tapauksessa halua. Tai ehkä haluankin.. Mutta haluaisin vain paikkaan, jossa voisin nukkua elämäni läpi.
Ehkä sitten mainitsen toivovani osastolle pääsyä. Mutta silloin en pääsisi koulutukseen - ja sinne minun on päästävä. Jos.. En tiedä enää. Jos ottaisin vain pari ylimääräistä nappia, se olisi helppo ratkaisu.

Sitä samaa vanhaa

2009-01-31T00:26:01+02:00

Nyt täytyy kyllä tunnustaa etten muista yhtään mitä olen viimeksi kirjoittanut. Mutta haitanneeko tuo.

Edellisen vuorokauden nukuin ylitse. Suoraan suomennettuna menin nukkumaan keskiviikko illalla ja heräsin perjantai-aamulla. Näin se toimii, tai sitten ei.
Nyt ei tule mitään. Kirjoitan jonkun hyperhienon postauksen sitten ehkä huomenna.

Niuuu!

2009-01-27T00:46:01+02:00

Siis eikö kukaan voisi tulla siivoamaan tänne? Mine en vain saa aikaiseksi! On niin helvetin vaikeeta aloittaa ja gaah, en jaksa. Mutten jaksa myöskään tätä läävää, jotain tälle on tehtävä, että täällä kehtaa edes asua. Tänään olen muutenkin ollut tosi saamaton, vaikkakin olen tutustunut uuteen ihmiseen paremmin, josta pidän hyvin paljon.
Tänään siis en erikoisesti ole tehnyt mitään, paitsi illalla olin sosiaalinen. Ihan mielettömän ihanaa, että on olemassa paikkoja, joissa oikeasti tuntee olevansa pidetty oman itsensä tähden.

Mutta nyt, ajattelin mennä nukkumaan. Ja ottaa tänään piilarit pois päästä, vaikka ne alkavat olla melkein kuin omat silmät jo.

Paluu arkeen

2009-01-26T13:53:01+02:00

Kotiin asti selvitty. Koulutuksessa oli ihanaa, tapasin paljon uusia ihmisiä ja muutamia vanhoja tuttujakin tuli nähtyä. Siellä oli jopa eräs oma apparini kokkaamassa! Täytyy sanoa henelle joku kerta, että hän tekee ihan mielettömän hyvää ruokaa. Ehkä mine palkkaan henet luokseni kotiorjaksi tekemään ruokaa, tyttö on ihana ♥
Mutta joo. Nukuin koulutusta edeltävänä yönä huimat kaksi tuntia, mikä vaikutti aika olennaisesti vireystasoon. Sielläkään kun ei nukkumista oikein katsottu hyvällä, ja iltapalaverikin päättyi vasta kello 23. Mutta ihmiset olivat ihania, ja odotan innolla että seuraava koulutus tulee! Sain myös paljon kehuja keskustelunvetotaidoistani, vaikka tein sen ensimmäistä kertaa, herkkävaistoisuudesta sekä yleisestä kuuntelukyvystäni. Mine punastelin ja olin hämmentynyt, sain enemmän kehuja kuin muut yhteensä. Kai siitä iästä sitten jotain hyötyä on, ja ihan hyvä vain jos saan ihmiset avautumaan, se protukeskusteluiden tarkoitus kuitenkin on.
Illalla vielä kun olin kotiin asti päässyt, juttelin parin ihmisen kanssa mesessä. Flirttailin eksäni kanssa, mikä oli äärimmäisen epäviisasta, sillä hänen olisi kuulemma vieläkin tosi helppo rakastua miuun jos vain antaisi itsensä sen tehdä. Söpöilimme oikein kunnolla parin tunnin ajan ja se tyttö on vain niin aww.. Mutta emme me yhdessä kykenisi olemaan, perusluonteemme on aivan eri, ja tuli jo kerran kunnolla todistetuksi, että ajamme toisiamme pohjalle. Sen lisäksi kun molemmilla on koko ajan niin suuret tunteet pelissä, keskusteluista ei oikein tullut mitään - miulla on vahvat mielipiteet lähes kaikesta, ja vaikka ymmärränkin toisin ajattelijoita, niin miusta pitää pystyä perustelemaan kantansa.. Mitä hän ei taas kyennyt. Mutta onhan hän vuoden meikäläistä nuorempikin, ja silloin olimme niin kovin pieniä.. Totesimme jo silloin että on parempi että vietämme vain epämääräisiä öitä yhdessä ja söpöilemme suuremmin vain silloin kun välillämme on tarpeeksi välimatkaa. Asumme siis jotakuinkin eri puolilla Suomea.

Nyt vain kaipaan tosiaan kovasti ihmisiä ympärilleni, yksin on outoa olla. Onneksi ensi viikonloppuna taasen näen ihmisiä papron merkeissä, mutta.. Pitäisi kai oikeasti alkaa etsiä jotakin seurustelukumppanin tapaista ihan kunnolla eikä vain flirttailla kaikille vastaantulijoille. Mutta kun flirttaaminen on kivaa..

Kovasti väsy.

2009-01-24T01:29:01+02:00

Otsikossahan se tuli. Ja herätys on kuudelta, kahdeksalta on lähtö sinne protukoulutukseen. Yksinäinen olo, kaikkialla. Pelkään ja jännitän huomista. Porukat kännää, eikä oikein kiinnosta. Ehkä pitäisi mennä nukkumaan.

Huomenna koulutuskuulumisia, tulen joko valittamaan tai hehkuttamaan ihan mielettömästi.

Ahdistaa kyllä myös. Haluaisin vain uppoutua kirjojen maailmaan ja unohtaa koko olevaisen maailman.. Mutta ehkä sitten en. Öitä.

Kaipaisin jotain jätkää viereeni. Nyt juuri jätkää, vaikka yleensä tykkään söpöillä enemmän tyttöjen kanssa.

Vielä yksi kirjoitus tänään - S

2009-01-22T23:56:01+02:00

Olin S:n luona tänään. Ihan kiva tyttö ja näin, pidän hänestä kyllä, ja annan kyllä nyt todella huonon kuvan hänestä aloittamalla hänestä kertomisen valittamisella.. Mutta pakko saada purettua tämä johonkin, että pääsen ajattelemasta tätä pakonomaisesti.

Vihaan sitä kuinka S:a lykätään minun vaivoikseni ja syyllistetään ja mollataan että minun pitää välittää, sillä kukaan muu ei niin tee. Lähinnä vituttaa se, että miun oletetaan jaksavan kantaa yhden ihmisen koko sosiaalisuustarve, ilman että minun mielipidettäni asiaan kysytään. "mutta kun hän tuntee itsensä niin hylätyksi ja luulee ettei kukaan hänestä pidä" .. Vittu hankkikoon elämän, ystäviä! Mikä ihmeen tukipilari minä olen, johon kaikkien on oikeus ripustautua? Minua jopa syyllistettiin siitä, etten psykoosin aikana pystynyt tukemaan häntä kunnolla ja - hui kauheaa - jätin hänet yksin. Toinen vaihtoehto minulla olisi ollut paljon pahempi, olisin varmaan pahoinpidellyt hänet jossain kohtia joko fyysisesti tai henkisesti, sillä uskoin ihan vakavissani että minut halutaan tappaa, olen vaaraksi yhteiskunnalle ja minua vihataan niin laajalti, että he ovat kaikki ihmiset siihen käännyttäneet. Vituttaa ihan täysillä, ettei riitä, että hän itse viuruaa ja roikkuu kuin mikäkin takiainen, vaan sen lisäksi oma äitini ja hänen äitinsä velvoittavat minua pitämään tämän ystävän elävien kirjoissa. "Se on sinun syysi että S on osastolla, hän menetti elämänhalunsa sen jälkeen mitä sinä teit hänelle.." Vittu mine tiedän olevani huono ihminen, ei miun voimat riitä! Olen heikko ja saastainen, paha ihminen enkä kykene siihen mitä minulta odotatte. "Sinä kun olet aina ollut niin järkevä.. Ole nyt tukena tyttöparalle.. Hän luulee että häntä vihataan..." Onko se miun velvollisuus? Ilmeisesti on. Ihmiset, en mine kykene tuohon. Vuoden ajan pystyin istumaan vieressä ja kuuntelemaan, sen jälkeen hajosin itsekin, ja vielä kuuntelin, ilmeen värähtämättä, tukien. Mitä muuta te voitte miulta vaatia?

Kyllä mine tiedän että hän on arvokkaampi kuin minun jaksamiseni. Mikä tahansa ihmiselämä on. Mutta en vaan voi tajuta tuollaista saamattomuutta, että hemmetti ripustaa elämänsä yhden - henkisesti epävakaan - ihmisen harteille. Kyllä, pidän häntä säälittävänä, halveksun hänen heikkouttaan samalla tapaa kuin omaani. Se on ainua keino, millä pystyn vielä seisomaan vieressä. Se suojaa miun psyykettä siltä kivulta, mitä en tulisi kestämään. Vihaan häntä - samalla rakastan.

Halveksin saamattomuutta. Mielipiteettömyyttä. Tasapaksuutta. En vain kestä sitä. Tiedän, että minun pitäisi jaksaa. Mutten jaksa. Haluan elämältäni vain kuolemaa - loppujen lopuksi. Eli suoraan suomennettuna en tiedä mitä haluan. Mutten tunne olevani tarpeeksi vahva ja tasapainossa toimimaan useiden henkilöiden osittaistukihenkilönä, yhden henkilön täysipäiväisenä. Sitten kun se saamarin tyttö on niin herkkä. "En minä mitään ansaitse, totta kai siun pitää itsestäsi huolehtia, älä miusta välitä.." Tuo on sitä heikkoudella hallitsemista. Tiedän ihan takuulla etten olisi antanut itselleni sitä anteeksi, jos hän olisi onnistunut itsemurhayrityksessään viime vuonna. Olisin pitänyt sen kokonaan omana syynäni. Ja hän antoi ymmärtää samoin. Olin tukenut häntä koko vuoden niin lujaa kuin pystyin - ja toinen oli valmis tappamaan itsensä. Saatanan itsekäs tyyppi. Siis miusta itsensä tappaminen sinänsä ei ole sen itsekkäämpää, kuin sekään, että muut olettavat henkilön elävän heidän vuokseen. Mutta tuossa tapauksessa. Jos joka tapauksessa aikoo kuolla, pitääkö siitä syy vierittää vielä jollekulle muulle? Voin sanoa suoraan, etten olisi kestänyt sitä syyllisyyttä. Olisin mennyt perässä.

Ahdistaa oikeastaan niin paljon ettei tosikaan, siksi tekstini on tällaista.. En mine oikeasti näin kamala ole.. Enhän?

Ahdistaa niin paljon että oksettaa.

Minusta

2009-01-22T23:14:01+02:00

Olen 17-vuotias turkulainen tyttöotus. Tämän tarkemmin en itseäni halua määritellä, sillä haluan pysyä suhteellisen anonyyminä, vaikkakin teksteistä tulee olemaan minut helppo tunnistaa, jos minut hyvin tuntee.
En opiskele tällä hetkellä. Oikeammin keskeytin kouluni totaalisen burn outin jälkeen lokakuussa. Ehdin opiskella toisen asteen koulutuksessa kolmoistutkintoa noin vuoden ja pari kuukautta. Tällä hetkellä olisin jo kirjoittamassa terveystietoa, englantia ja latinaa jollen olisi flipannut niin pahasti. Harmittaako? Kysy vain kuinka paljon. Mutta aion nousta tästä. Haen seuraavassa yhteishaussa erityislukioon, jonka nimenkin tulen varmaan mainitsemaan tässä jossain välissä. Sillä nyt ei kuitenkaan ole vielä väliä. Haluan tuonne kouluun enemmän kuin mitään muuta, ja olen valmis tekemään paljon töitä sen eteen, että pärjään siellä. Kyseinen koulu siis on sama, jossa kävin koko peruskouluni.
Protuilen. Oikeammin, kävin protuleirin viime kesänä, seniorina. Rakastuin kertaheitolla. Nyt ensi viikonloppuna on tiedossa ensimmäinen apparikoulutus, ja pelkäänrakastanjännitän ja gaah, mutta mennä aion! Koen jonkinasteista sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ja se ilmenee tässä suhteellisen voimakkaasti. Mutta aion pärjätä elämässäni, siispä taistelen joka päivä sitä vastaan.
Jotten kuulostaisi liian positiiviselta. Joo-o, myönnän omaavani syömishäiriön. En, en halua parantua. Myönnän omaavani myös masennuksen, mutta KYLLÄ, haluan ehdottomasti parantua! Olisi niin loistavaa voida elää ilman tätä jatkuvaa kalvavaa ahdistusta, joka on ollut seurassani jo viitisen vuotta. Toisaalta uskon pääseväni tästä omin neuvoin paremmin irti kuin terapeutin avulla, joka on mielestäni täysi mulkvisti. Ei vain voi mitään, kemiat eivät yhtään nappaa. Tulen toimeen hänen kanssaan, mutta mitään syvempää psyykkistä työtä en pysty hänen kanssaan tekemään, se on ihan fakta. En ole hoidossa syömähäröstäni, sitä ei tiedä kukaan perheestäni eikä hoitavasta tahosta. Enkä haluakaan tietävän. Tiedän minkälaista itsensä pettämistä tämä on, tiedän kuinka paljon peili ja silmät valehtelevat, mutta uskon silti vahvasti osaavani pitää tämän kontrollissa. Todistanko? Mittani ovat 158/54 ehkä, paino saattaa olla enemmänkin. Haluan takaisin painoon 47, ja siitä vielä vähän alemmaksi, painoon 45. Tämän jälkeen voin olla tyytyväinen. Samaa mieltä olin jo silloin, kuin painoin tuon 47. Olin mielestäni silloin lähes melkein sopiva. Eikä BMI:ni olisi tuolloin kuin 18, mitä se on näin nuorelle ja lyhyelle otukselle, jolla ei pahemmin lihaksiakaan ole? Ihan tarpeeksi.
Tykkään lukea. Ja listata. Kirjalistoja saattaa tulla useampaakin, kun en ikinä muista niitä päivittää. Yleisestä listaustavastani en edes yritä päästä kokonaan eroon, mutta rajoittaa voisin aina silloin tällöin.

Omaan kotiin haluan, ja sinne pääsenkin. Vuoden päästä. Tämä vuosi tulee olemaan tuskaa, pesänrakennusvietti on vahvana päällä. Mutta kyllä mine kestän sen, niin kuin kaikki tähänkin asti tulleet vastukset (ja uskokaa pois, niitä on ollut - vaikka tietenkin yleisesti ajatellaan, ettei tähän ikään mennessä ole ehtinyt kokemaan vielä mitään) ja olen noussut pohjalta ylös - en vielä tasamaalle, mutta kiipeän edelleen. Pudotusta pelkään, pelkään kovin, sillä saattaa tulla päivä, jolloin en enää jaksakaan ja kaikki on turhaa. Pelkään luovuttavani. Pelkään, että kaikki nyt niin järkevät syyt elää ovatkin jonain päivänä turhia. Pelkään paljon,, mutta jatkan silti edelleen. Ja jonain päivänä, ehkä.. Voin sanoa voittaneeni.

Aloitus + sisällöt

2009-01-22T23:07:01+02:00

Elieli. Tämä tulee olemaan erään tytöntapaisen otuksen päiväkirjaa. Kyseinen otus sairastaa syömishäiriötä ja masennusta, ja kirjoitustyyli tulee sitä myöten olemaan kausittain hyvinkin värikästä ja kausittain taas.. No, vastakohta siitä. Yleisesti en oleta, että tätä kukaan lukee, mutta mikäli näin hassusti on päässyt käymään, toivon siun ilmoittelevan siitä - onhan sitä aina mukavampaa kirjoittaa ihan muille ihmisille kuin pelkästään itselleen. Joka tapauksessa tekstiä tulee syntymään paljon.

Kirjoitan läskiahdistuksista, ahdistusahdistuksista, elämän ilottomuudesta, valitan, angstaan, viuruan ja ulisen. Mutta enemmän varmasti tulee olemaan mukasyvällistä pohtimista elämän eri aloilta, ihan fiiliksen mukaan. Tällä hetkellä omassa arkipäivässäni on paljon esillä nämä mielenterveysongelmat, mutta myös opiskelun uudestaan aloittaminen, protuilu ja yksinäisyys. Ihmissuhteista tulen myöskin puhumaan varmasti paljon, samoin ihmisten käytöksestä toisiaan kohtaan. Saatan innostua selittämään paatoksellisesti jotain itse juuri ymmärtämääni arkipäiväistä ilmiötä, tai sitten teen vain ruokalistaa ja kerron, mitä olen päivän aikana tehnyt. Ei mitään sen mielenkiintoisempaa, tämän blogin ei ole tarkoitus palvella mitään sen ylempää tavoitetta, kuin antaa miulle mahdollisuus purkaa pääni sisältöä.