Olen 17-vuotias turkulainen tyttöotus. Tämän tarkemmin en itseäni halua määritellä, sillä haluan pysyä suhteellisen anonyyminä, vaikkakin teksteistä tulee olemaan minut helppo tunnistaa, jos minut hyvin tuntee.
En opiskele tällä hetkellä. Oikeammin keskeytin kouluni totaalisen burn outin jälkeen lokakuussa. Ehdin opiskella toisen asteen koulutuksessa kolmoistutkintoa noin vuoden ja pari kuukautta. Tällä hetkellä olisin jo kirjoittamassa terveystietoa, englantia ja latinaa jollen olisi flipannut niin pahasti. Harmittaako? Kysy vain kuinka paljon. Mutta aion nousta tästä. Haen seuraavassa yhteishaussa erityislukioon, jonka nimenkin tulen varmaan mainitsemaan tässä jossain välissä. Sillä nyt ei kuitenkaan ole vielä väliä. Haluan tuonne kouluun enemmän kuin mitään muuta, ja olen valmis tekemään paljon töitä sen eteen, että pärjään siellä. Kyseinen koulu siis on sama, jossa kävin koko peruskouluni.
Protuilen. Oikeammin, kävin protuleirin viime kesänä, seniorina. Rakastuin kertaheitolla. Nyt ensi viikonloppuna on tiedossa ensimmäinen apparikoulutus, ja pelkäänrakastanjännitän ja gaah, mutta mennä aion! Koen jonkinasteista sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ja se ilmenee tässä suhteellisen voimakkaasti. Mutta aion pärjätä elämässäni, siispä taistelen joka päivä sitä vastaan.
Jotten kuulostaisi liian positiiviselta. Joo-o, myönnän omaavani syömishäiriön. En, en halua parantua. Myönnän omaavani myös masennuksen, mutta KYLLÄ, haluan ehdottomasti parantua! Olisi niin loistavaa voida elää ilman tätä jatkuvaa kalvavaa ahdistusta, joka on ollut seurassani jo viitisen vuotta. Toisaalta uskon pääseväni tästä omin neuvoin paremmin irti kuin terapeutin avulla, joka on mielestäni täysi mulkvisti. Ei vain voi mitään, kemiat eivät yhtään nappaa. Tulen toimeen hänen kanssaan, mutta mitään syvempää psyykkistä työtä en pysty hänen kanssaan tekemään, se on ihan fakta. En ole hoidossa syömähäröstäni, sitä ei tiedä kukaan perheestäni eikä hoitavasta tahosta. Enkä haluakaan tietävän. Tiedän minkälaista itsensä pettämistä tämä on, tiedän kuinka paljon peili ja silmät valehtelevat, mutta uskon silti vahvasti osaavani pitää tämän kontrollissa. Todistanko? Mittani ovat 158/54 ehkä, paino saattaa olla enemmänkin. Haluan takaisin painoon 47, ja siitä vielä vähän alemmaksi, painoon 45. Tämän jälkeen voin olla tyytyväinen. Samaa mieltä olin jo silloin, kuin painoin tuon 47. Olin mielestäni silloin lähes melkein sopiva. Eikä BMI:ni olisi tuolloin kuin 18, mitä se on näin nuorelle ja lyhyelle otukselle, jolla ei pahemmin lihaksiakaan ole? Ihan tarpeeksi.
Tykkään lukea. Ja listata. Kirjalistoja saattaa tulla useampaakin, kun en ikinä muista niitä päivittää. Yleisestä listaustavastani en edes yritä päästä kokonaan eroon, mutta rajoittaa voisin aina silloin tällöin.

Omaan kotiin haluan, ja sinne pääsenkin. Vuoden päästä. Tämä vuosi tulee olemaan tuskaa, pesänrakennusvietti on vahvana päällä. Mutta kyllä mine kestän sen, niin kuin kaikki tähänkin asti tulleet vastukset (ja uskokaa pois, niitä on ollut - vaikka tietenkin yleisesti ajatellaan, ettei tähän ikään mennessä ole ehtinyt kokemaan vielä mitään) ja olen noussut pohjalta ylös - en vielä tasamaalle, mutta kiipeän edelleen. Pudotusta pelkään, pelkään kovin, sillä saattaa tulla päivä, jolloin en enää jaksakaan ja kaikki on turhaa. Pelkään luovuttavani. Pelkään, että kaikki nyt niin järkevät syyt elää ovatkin jonain päivänä turhia. Pelkään paljon,, mutta jatkan silti edelleen. Ja jonain päivänä, ehkä.. Voin sanoa voittaneeni.