Olin S:n luona tänään. Ihan kiva tyttö ja näin, pidän hänestä kyllä, ja annan kyllä nyt todella huonon kuvan hänestä aloittamalla hänestä kertomisen valittamisella.. Mutta pakko saada purettua tämä johonkin, että pääsen ajattelemasta tätä pakonomaisesti.

Vihaan sitä kuinka S:a lykätään minun vaivoikseni ja syyllistetään ja mollataan että minun pitää välittää, sillä kukaan muu ei niin tee. Lähinnä vituttaa se, että miun oletetaan jaksavan kantaa yhden ihmisen koko sosiaalisuustarve, ilman että minun mielipidettäni asiaan kysytään. "mutta kun hän tuntee itsensä niin hylätyksi ja luulee ettei kukaan hänestä pidä" .. Vittu hankkikoon elämän, ystäviä! Mikä ihmeen tukipilari minä olen, johon kaikkien on oikeus ripustautua? Minua jopa syyllistettiin siitä, etten psykoosin aikana pystynyt tukemaan häntä kunnolla ja - hui kauheaa - jätin hänet yksin. Toinen vaihtoehto minulla olisi ollut paljon pahempi, olisin varmaan pahoinpidellyt hänet jossain kohtia joko fyysisesti tai henkisesti, sillä uskoin ihan vakavissani että minut halutaan tappaa, olen vaaraksi yhteiskunnalle ja minua vihataan niin laajalti, että he ovat kaikki ihmiset siihen käännyttäneet. Vituttaa ihan täysillä, ettei riitä, että hän itse viuruaa ja roikkuu kuin mikäkin takiainen, vaan sen lisäksi oma äitini ja hänen äitinsä velvoittavat minua pitämään tämän ystävän elävien kirjoissa. "Se on sinun syysi että S on osastolla, hän menetti elämänhalunsa sen jälkeen mitä sinä teit hänelle.." Vittu mine tiedän olevani huono ihminen, ei miun voimat riitä! Olen heikko ja saastainen, paha ihminen enkä kykene siihen mitä minulta odotatte. "Sinä kun olet aina ollut niin järkevä.. Ole nyt tukena tyttöparalle.. Hän luulee että häntä vihataan..." Onko se miun velvollisuus? Ilmeisesti on. Ihmiset, en mine kykene tuohon. Vuoden ajan pystyin istumaan vieressä ja kuuntelemaan, sen jälkeen hajosin itsekin, ja vielä kuuntelin, ilmeen värähtämättä, tukien. Mitä muuta te voitte miulta vaatia?

Kyllä mine tiedän että hän on arvokkaampi kuin minun jaksamiseni. Mikä tahansa ihmiselämä on. Mutta en vaan voi tajuta tuollaista saamattomuutta, että hemmetti ripustaa elämänsä yhden - henkisesti epävakaan - ihmisen harteille. Kyllä, pidän häntä säälittävänä, halveksun hänen heikkouttaan samalla tapaa kuin omaani. Se on ainua keino, millä pystyn vielä seisomaan vieressä. Se suojaa miun psyykettä siltä kivulta, mitä en tulisi kestämään. Vihaan häntä - samalla rakastan.

Halveksin saamattomuutta. Mielipiteettömyyttä. Tasapaksuutta. En vain kestä sitä. Tiedän, että minun pitäisi jaksaa. Mutten jaksa. Haluan elämältäni vain kuolemaa - loppujen lopuksi. Eli suoraan suomennettuna en tiedä mitä haluan. Mutten tunne olevani tarpeeksi vahva ja tasapainossa toimimaan useiden henkilöiden osittaistukihenkilönä, yhden henkilön täysipäiväisenä. Sitten kun se saamarin tyttö on niin herkkä. "En minä mitään ansaitse, totta kai siun pitää itsestäsi huolehtia, älä miusta välitä.." Tuo on sitä heikkoudella hallitsemista. Tiedän ihan takuulla etten olisi antanut itselleni sitä anteeksi, jos hän olisi onnistunut itsemurhayrityksessään viime vuonna. Olisin pitänyt sen kokonaan omana syynäni. Ja hän antoi ymmärtää samoin. Olin tukenut häntä koko vuoden niin lujaa kuin pystyin - ja toinen oli valmis tappamaan itsensä. Saatanan itsekäs tyyppi. Siis miusta itsensä tappaminen sinänsä ei ole sen itsekkäämpää, kuin sekään, että muut olettavat henkilön elävän heidän vuokseen. Mutta tuossa tapauksessa. Jos joka tapauksessa aikoo kuolla, pitääkö siitä syy vierittää vielä jollekulle muulle? Voin sanoa suoraan, etten olisi kestänyt sitä syyllisyyttä. Olisin mennyt perässä.

Ahdistaa oikeastaan niin paljon ettei tosikaan, siksi tekstini on tällaista.. En mine oikeasti näin kamala ole.. Enhän?

Ahdistaa niin paljon että oksettaa.